Sanna-Mari Liukkonen 1975–2020
Time after time after time
Amerikanrauta seisoo Flemarilla. ”A car in Nebraska.” Harmaa jäätynyt lätäkkö Karhupuistossa. ”Central Park winter, N.Y.” Pengerkadun yksiön kylpyammeen kulma. ”Bathroom at Chelsea Hotel, N.Y.” Valokuvia siitä mitä emme koskaan olleet nähneet, ajasta jota emme olleet eläneet. Elokuvat jatkoivat elämistään päämme sisällä. Amerikka oli lähempänä kuin luulimmekaan.
"Later that day, country singer Barbara Jean returns to Nashville following a burn accident, and is greeted at the airport by local industry elites, including Haven and his companion, Lady Pearl, a nightclub owner. Also present are Glenn Kelly, who is obsessed with Barbara Jean, and a popular folk trio consisting of married couple Bill and Mary, and guitarist Tom, who are in town to record an album. Meanwhile, Martha, a teen groupie going by the name L.A. Joan, is picked up by her uncle, Mr. Green, at the airport; she has arrived to visit her dying aunt Esther, but covertly plans to pursue musicians. In the airport cafe, African-American cook Wade Cooley and his co-worker, a waitress named Sueleen, discuss her aspirations to become a singer."
Mustavalkoisissa postikorteissa näimme maiseman yli neljänkymmenen vuoden takaa. Valtava, kuvitelmissamme koskematon, majesteettinen Kalifornia: vuoria, autiomaata, rantaviivaa ja loputon taivas. Kaupungissa autot, diner, billboardeja, rapistuneita varastorakennuksia ja tyhjiä parkkipaikkoja. C’mon Sueleen, muutamme siihen pikkukaupunkiin. Lainasimme kuvat, sanat ja sävelen ja teimme oman Amerikan. Kiipesimme kylänraitin varrella olevan vaaleansinisen puutalomme katolle, katsoimme tähtiä ja joimme kaljat. Tulikärpäset poukkoilivat pimeydessä. Palasin tikkaita pitkin kuistille, menin ikkunasta sisään olohuoneeseen ja laitoin levyn soimaan. Tanssin itsekseni tippuilevan kitarariffin tahdissa. Sinä jäit katolle istumaan. Aika laskostui, ei se mikään jana koskaan ollutkaan, historiaa oli vain helpompi kirjoittaa niin: Ensin tapahtui sitä ja sitten tätä. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten oli silloin, nyt ja huomenna. Kasvosi hohtivat kultaisina ja kummituseläimet kiipeilivät pitkin paanuja ja harteillasi.
"I pulled myself up through the roof overhead and stood above the city and saw … the red hint of the skies where the west lies; saw myself in other times, moving my legs along the long flat roads of asphalt and weariness moving in and out of cars … dust storms rolling across the plains and the red neoned motels of other years and rides and the distant darkness of unnameable cities."
—
Lainaukset: ’Nashville’ (Robert Altman, 1975), wikipedia.org
David Wojnarowicz, ’Close to the Knives’, 1991